Avohakkuukirjoituksessa ei ollut asiavirheitä

PÄÄKIRJOITUS & MIELIPIDE 29.6.2018 3:00
Mikko Tiirola

KRITISOIN (KSML 1.6.) luontojärjestöjen perusteita Avohakkuut historiaan -kampanjaan mielestäni asiaperusteihin pohjautuen.

Suomen luonnonsuojeluliiton metsävastaava Paloma Hannonen ja Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander väittivät (KSML 14.6) kuitenkin kirjoituksessani olleen "selkeän asiavirheen". He tulkitsivat tekstiäni joko tahallisesti tai tahattomasti väärin.

Kirjoitukseni väittämä hakkuilla käsiteltävästä pinta-alasta kolminkertaistumisesta, jos avohakkuu kiellettäisiin, ei suinkaan tarkoittanut sitä, että väittäisin avohakkuun olevan kolme kertaa tehokkaampi puuntuotantomenetelmä metsikön kiertoajassa kuin jatkuva kasvatus. Hannonen ja Kajander kirjoittavat siitä ihan oikein: "Jatkuvapeitteinen metsätalous tuottaa hehtaaria kohden pitkällä aikavälillä arviolta vain noin neljänneksen vähemmän puukuutioita."

Tarkoitan sitä, että jos avohakkuu kielletään ja sama puumäärä täytyy korjata metsistä teollisuuden raaka-aineeksi, vaatii se luonnollisesti isomman hakkuilla käsiteltävän pinta-alan, koska jatkuvassa kasvatuksessa ei hakkuualalta korjata kaikkea puuta pois. Eiköhän tuon pitäisi olla ihan maalaisjärkeenkin käyvä totuus.

Käyttämäni arvio lisääntyvästä käsittelypinta-alasta ei ole hatusta vedetty. Se perustuu Luonnonvarakeskuksen johtajan Taneli Kolströmin esittämään tuoreisiin hakkutilastoihin ja valtakunnan metsien inventointitietoihin perustuvaan arvioon Forest.fi verkkojulkaisussa: "saman puumäärän hakkaaminen jatkuvan kasvatuksen menetelmin vaatii karkeasti vuositasolla kolminkertaisen pinta-alan avohakkuuseen verrattuna".

YMMÄRRÄN, ETTÄ hakkupinta-alojen merkittävä lisäämisen tarve avohakkuista luovuttaessa hämmentää luontojärjestöjä, varsinkin kun keskustelu lintujen pesimäaikaisista hakkuista käy kuumana. Pöllöistä ja pöntöistä on riittänyt puhetta sosiaalisessa mediassa. Asia on tärkeä, mutta laineet käyvät turhan korkealla. Luonnossa ja metsänhoidossa sekä että ratkaisut ovat poikkeuksetta parempia kuin joko tai ratkaisut.

Lahopuun lisäämisen tärkeydestä metsälajien monimuotoisuustyössä olen Hannosen ja Kajanderin kanssa samaa mieltä. Sen eteen metsäalan toimijat ovatkin kehittämässä käytäntöjä niin tasaikäis- kuin jatkuvan kasvatuksen metsiin.

Avohakkuiden kieltämistä ei kuitenkaan voi perustella luonnon monimuotoisuuden turvaamisella. Jyväskylän yliopiston soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen arvioi kysymystä (Metsälehti 7.6.) niin, että "jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen ei välttämättä vähentäisi uhanalaisten lajien määrää, vaan niitä olisi todennäköisesti suunnilleen yhtä paljon kuin nyt, tosin ne olisivat eri lajeja".

Uhanalaisten metsälajien joukossa on merkittävä määrä esimerkiksi paloista riippuvaisia lajeja. Avohakkuualojen kulotuksen lisääminen auttaisi tähän paremmin kuin avohakkuiden kieltäminen.

METSIEN KÄYTÖN kestävyyteen liittyvät kaikki kestävyyden ulottuvuudet, eli taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen ja vieläpä kulttuurinen kestävyys, joten Hannosen ja Kajanderin peräänkuuluttama ekologinen kestävyys on liian kapea katsantokanta. Olipa kysymyksessä jaksollinen tai jatkuva kasvatus kestävyyden eri osa-alueisiin ja niiden toteutumiseen pitää kiinnittää huomiota. Eivät ne tule automaattisesti kummassakaan menetelmässä.

Luontojärjestöissäkin kannattaisi välillä muistaa sekin, että enemmän kuin joka neljäs Suomesta lähtevä nettomääräinen vientieuro alkaa tiensä puun kannolta. Sen avulla pyöritetään pitkälti hyvinvointivaltiota, joka mahdollistaa koulutuksen, tutkimuksen, metsien suojelun ja monen muun luontojärjestöillekin tärkeän asian. Maailman parasta metsänhoitoa ja luonnonhoitoa kannattaa koko ajan kehittää, mutta se ei ole viisasta , että lainsäätäjä ryhtyy tekemään metsänhoitomenetelmien valintaa.

Mikko Tiirola

metsävaltuuskunnan puheenjohtaja, MTK ry.

Petäjävesi